Etusivulle Minä itte Nimi: Seppo Moilanen Ikä: vuosimallia -78 Pituus: 181cm Paino: Vissiin jotain 77kg:n tietämillä Kenkä: Ds Trainer koko 46, eli se joka on aina loppu Sykemittari: Polar S610i, i niin kuin suorasuihku :) Sähköposti: seppo_moilanen@hotmail.com Maraton: 3.13.30 Juostuja maratoneja: 13 kpl Ultria: 2kpl, 50km Puolikkaita: lopetin laskemisen kun pitkä lenkki rupes liikkumaan 30km:n tietämillä Urheilu-ura alko aikanaan jalkapallon muodossa. Kun mun pelipaikka oli vaihtopenkki, niin laji vaihtu vuoden jälkeen hiihdoksi. Hiihdon parissa sitten vierähtikin muutama vuosi. Sillon pisti myös esiin kiinostus hieman pidempiin matkoihin, ei tartte mennä niin lujaa :) Lukion jälkeen piti valita kilpaurheilu tai opiskelu. Valinta ei todellakaan ollu vaikee kun samana vuonna hävisin M20 sarjassa Teemu Kattilakoskelle 15km:llä about 7min. Puolustukseksi sanotaan, että ei kukaan yleisen sarjan mieskään ois päässy lähellekkään sitä. Sitten vierähti vuosi armeijassa josta tultiin takas hieman pulskemmassa kunnossa. Paljon huonompi kunto kuin mihin olin tottunu sai sitten laittamaan tavotteeksi maratonin. Maratonissa tuntu olevan sitä jotain uutta haastetta jota ei enää hiihdosta löytyny. Lisäksi siinä olis vähemmän välinekikkailua. Ensin päätin kuitenkin hakea kuntoa hiihdon kautta. Kun 70km suju mulle huonommalla hiihtotyylillä, eli perinteisellä, reilusti alle 5h niin suuntasin kohti maratonia. Siitä lähtien joka vuosi on juostu vähintään yks maraton. Ensimmäiseen vierähti aikaa 3.36.55. Nyt tavotteena on 2.59.59. Jotta tavotteet ei loppus heti kesken niin olis mukava löytää nimensä joskus täältä. Sen jälkeen voikin suunnata ultrille ja juosta kohti auringonlaskua. Tämmösen paidan menin sitten painattamaan. Tarkotus olis kannella tätä päällä noissa juoksutapahtumissa, niin mut tunnistais hieman paremmin. Ja tuo painatushan on sitten selkäpuolella. Edestä paita on siis tyhjä. Kiitoksen suuresta osasta mun ns. valmennusfilosofiaa voi antaa hiihtoajan valmentajalle Ahorannan Velille. Velin kanssa käytiin pitkiä puhelinkeskusteluja harjottelusta ja hikoiltiin lenkeillä. Ajatuksena oli luoda vahva pohja jonka päälle rakennetaan sitten harjottelu tulevina vuosina. Pohjia kyllä luotiinkin, ehkä vähän liikaakin näin jälkikäteen ajatellen. Just noihin aikoihin 90-luvun alussa oli vallitsevana trendinä kovät määrät harjotuksissa. Sitten tuli villitys tehoharjotteluun. Nuo karikot onnistuttiin välttämään, mutta määrät teki sitten tehtävänsä. Harjottelusta oon vieläkin samoilla linjoilla. Kunnon noustessa 3h vaellus harjotus ei tuntunu kummaselta ja palautuminen näytti sujuvan. Tonne 18 vuoden hujakoille sitten panostettiin. Kohtalo puuttu kuiteskin peliin. Ensin rupes polvet reistailemaan. Lenkkien jälkeen polvia rupes särkemään. Särkyä oli aina iltaisin liikkuessa ja hieman lenkkien alussa. Lääkäri totesi kummassakin polvessa jännetulehduksen. Nuo jänteet joilla reisilihas kiinittyy polvee oli tulehtunu. Kuurina oli tulehduslääkkeitä ja molempiin polviin kortisonia. Kortisonia oli pakko laittaa. Lääkärin mukaan kovin kaukana ei ollu, että jänteille olis pitäny näyttää puukkoa. Voin sanoa ettei tulehtuneisiin jänteisiin kortisonin pistäminen oo sitä kaikkein mukavinta hommaa. Sitten loppu kausi ja kesä tuli. Polvet oli saanu olla keväällä monta kuukautta rauhassa ja niinpä alko harjottelu kohti uutta kautta. Syksyllä alko tietty taas koulu ja lukion penkki kutsu jälleen. Kova harjottelu yhdistettynä koulunkäyntiin oli sitten huono yhdistelmä. Vieläkään ei osaa sanoa millon ja miten se tapahtu, mutta huonostihan siinä kävi. Kisoissa lihakset meni heti hapoille. Syytä etittiin kaikesta mahollisesta kunnes lopulta ratkasu löyty mattotestistä. Testissä mitattiin maitohapot jotka muodosti varsinaisen ongelman. Rasituksessa maitohappoja kerty normaalisti, mutta pois ne ei lähteny normaalisti. Maitohapon poistuminen oli siis menny sekasin. Maitohappoja poistu vain murto-osa normaalista. Lääkärin mukaan asialle ei ollu mitään tehtävissä. Lepoa kehiin ja sitten vaan toivomaan että homma toimii ens kaudella. Varmuutta ei oo kyllä vieläkään toimiko poistuminen seuraavalla kaudella koska testeissä ei käyty. Suksi kulki kuitenkin jotenkuten, mutta ei niin hyvin että hommaa ois kannattanu jatkaa. Näin siis päätty hiihtoura. Paljosta ei nyt jääty paitsi, mutta tulipa yritettyä. Taskuun jäi kuitenkin jotain tietoa harjottelusta ja innostus pitkiin matkoihin. Varsinainen innostus maratoniin tuli parin ensimmäisen maratonin jälkeen Itävallassa Innsbruckissa. Sillon olosuhteet juoksemiseen oli mitä parhaimmat. Kevät tuli jo tammikuussa ja siitä kelit vaan parani. Sillon oli aikaa testata eri harjottelusysteemejä ja niitten vaikutusta. Vois sanoa, että suurimmat visiot harjottelusta synty tuon vuoden aikana. Seuraava askel tuli sitten tän 2004 vuoden alussa. Tässä muutama kuva Ibk:n maastoista. Me asustettiin tossa taustalla näkyvässä kerrostalossa. Syksyn ja kesän parhaita harjotuksia oli kiivetä ylös pitkin vuorta. Innsbruck on noin 550m korkeudessa ja heti talon takaa pääsi kiipeemään kohti korkeuksia. Reitti oli varsin juostavaa, tosin välillä neliveto oli paras keino edetä. Tuo eka sininen piste on Höttinger Alm 1487 metrin korkeudessa. Toinen piste on puolestaan Hafelekarspitze jonne mun matka suuntautu pari kertaa. Hafelekarspitze on 2269metrin korkeudessa ja sinne piti mennä loppumatka melkein nelivetoa. Ainakin jos lähti oikomaan... Reissuun meni tavallisesti 5h. Riippu tietty mikä oli vauhti. Voin sano että ylöspäin on mukavampi mennä kuin alaspäin. Vaikka tossa näkyy aika houkuttelevia huippuja niin oli parasta pysytellä merkityllä polulla kun ei oo oikein noita kiipeilyvehkeitä eikä kokemusta. Eikä kyllä haluakaan kiipeillä. Tollanen nyppylä oli siis talon takana ja talon edessä kaupungin takana oli sitten Patscherkofel. Ton Patscherkofelin rinteellä on mm. Innsbruckin hyppyrimäki. Eli Bergisel, tai no ei varsinaisesti aivan samalla rinteellä mutta suunta on sama. Tossa alla on kuva Bergiselin mäen hyppyrinnokalta. Ne teki just peruskorjausta mäkee kun me oltiin sielä, niin siksi se näyttää olevan vähän rempassa. Alla näkyy sitten se hautausmaa jota hyppääjät saa katella hyppyyn lähtiessään. Takana näkyy edellisessäkin kuvassa olleet vuoret. Tuolla välissä kulkee sitten joki Inn jonka vartta mä tavallisesti juoksin. Sinne oli merkitty 15km:n reitti jossa oli kilometrimerkinnät kilsan välein. Reitti oli ympyrä jonka molemmissa päissä oli vielä yks kilsa 200m välein merkittynä vetoja varten. Varsin hieno reitti ja kovassa käytössä. Jokaisella on vuorensa ja mulle kehkeyty 9kk:n aikana tavotteeksi vallottaa lihasvoimalla vielä Hafelekariakin isompi nyppylä. Niinpä lähtiin yks päivä tavotteena nousta ensin tän Patscherkofelin päälle juoksuvaelluksena ja jatkaa sieltä matkaa. Patscherkofel on sitten 2246 metrin korkeudessa. Alkumatkan polkasin kaupunkin läpi pyörällä ja sitten juosten matkaan. Patscherkofelin päälle päästiin ensin ja sielä napattiin pari kuvaa. Tossa näkyy Innsbruck koko komeudessaa. Tästä kuvasta voi ehkä paremmin hahmotella sitä jokeakin. Tässä taas meikäläinen samassa paikassa. Hienosti kuva vääristää mulle kunnon pallopään ja hörökorvat :) Elikkäs edustava kuva. Tosta matka jatku pienen tauon jälkeen hieman huipun vierestä juossen. Tossa alapuolella on siitä kuvakin. Reitti kulki vasemmalta oikeelle vuoren reunustaa pitkin. Reissun perimmäinen tarkotus oli vallottaa lähistön korkein vuori jonne pääsi ilman mitään kiipeilyvarustusta. Lisäksi reissu piti tehdä jalan. Tavotteena oli siis Rosenjoch 2796 metrin korkeudessa. Se on tuo toinen kolmas piste vasemmalta lukien. Taivalsin ensin Glugenzerhuttelle joka on tuo ensimmäinen piste vasemmalta lukien. Sielä oli joku vuoristomökki. Asutustakin kuulu olevan, mutta lähinnä se oli vissiin joku varasto. Tiiä sitten miks sielä joku asuu. En kävässy kysymässä kun tuo tirolin murre ei ollu oikein hallussa. Matkanteko oli kuiteskin vieny jo pirusti aikaa keli ei näyttäny parhaalta maholliselta. Lisäksi paljastu että tuo huipulla kulkeva polku ei ollu mikään polku vaan pelkkää kivikkoa. Päätin siis antaa periksi ja vallottaa lähimman huipun eli toisen pisteen. Se on Glugezer ja on 2677metrin korkeudessa. Siinä vietin sitten hetken ja tää seuraava näkymä helpotti ratkasua kotiin lähdöstä tosi paljon. Matkaa Rosenjochille ois ollu reilu 2km, mutta kun reitti oli pelkkää kivikkoa, tuuli ja taivas oli aika tumma niin päätin lähtä kotia kohti. Tuosta ois voinu nousta kunnon myrskykin. Varustuksenahan mulla oli repussa juomaa, ruokaa, puhelin yms. Eli ei mitään leiriytymisvarustusta. Alotin matkan alaspäin. Tässä kuva kotimatkasta. Tuo iso nyppylä oikeella on Patscherkofel jonka takana on sitten Innsbruck. Päätin mennä alkuperänsen suunnitelman mukaan ja laskeutua suoraan alas tuola solassa menevälle mettätielle. Aikani juostuani pääsin tielle ja juoksin sitä alaspäin. Tarkotus oli juosta tie loppuun jonka jälkeen vaihtaa hieman isommalle tielle joka kiersi sitten tuon Patscherkofelin jonka takana oottaa mun polkupyörä. Olin tullu pyörällä ton Patscherkofelin juurelle, joten siitä sais sitten rullailla loppumatkan alas kotio. Siinä mettätietä pitkin juostessa vuoristopuro kuohu tien oikeella puolella. Yht´äkkiä rupes kuulumaan lehmän kellon kilinää. Mettätien yläpäässä oli ollu pieni portti ja nyt sen tarkotus valkeni. Lehmät oli siis päästetty kuleskelemaan siihen mettätielle. Pysyivät siinä hyvin kun tien molemmissa päissä oli portti ja ympärillä iso koski ja toisella puolella vuori. Ekat lehmät ohitin helposti ja ne vaan vähän mulkoili. Pienen tauon jälkeen kuulu taas kilkatusta. Samassa paikassa oli tiessä mutka ja hieman voimakkaammin kuohuva koski. Siinä oli sitten yks isompi sonni (vissiin, komeet oli kuiteskin sarvet sillä otuksella) ja se ei kuulu mun tuloa. Pääsin siis aivan sen kohalle ennen kuin sillä sytytti. Vähän aikaa se ihmetteli, että mikä helevetin mies se tuo on. Sitten se raapi vähän maata ja lähti juoksemaan kohti. Siis ei häntäänsä heilutellen vaan 100-lasissa sarvet tanassa. Ei tarvinnu moilasen poikaa kehottaa kiihyttämään vauhtia. Onneksi mä olin päässy siitä noin 20m päähän ennen kuin se starttas. Äskön niin väsyneisiin jalkoihin tuli kummasti lisää virtaa. Painoin niin lujaa kuin pääsin tietä alaspäin. Sitten piti jo ruveta miettimään pakopaikkaa. Päätin juosta tiheeseen metikköön joka nousi vielä aika jyrkästi jos se hemmetin otus ei hellitä. Minuutin raju spurtti oli kuiteskin sille liikaa ja pääsin pakoon. Tai vissiin se lopetti juoksun muutaman metrin jälkeen, mutta mulla ei riittäny siinä vaiheessa motivatsuunit jäähän ihmettelemään tilannetta. Loppumatkan lehmät ohitin jo hyvissä ajoin ääntä pitäen. Isommalla tiellä rupes sitten mies sippaamaan ihan tosissaan. Tuskasia oli ne viimeset kilometrit pyörälle. Sitä mukavampaa oli istua alamäkeen kyydissä kotia. Kotia ehdin just ennen pimeän tuloa. Harjotuspäiväkirja kerto vaelluksen pituudeksi 8h 15min. Matkaksi olin mittailu 19km pyöräilyä ja 27km juoksu/kävelyä. Ota nyt matkasta selvää kun hortoilee ympäriinsä. Mutta tollanen oli Innsbruckin kovin harjotus :) Tiiä miten tää nyt oikein liittyy tuohon alun juttuun, mutta tulipa kerrottua. "Ensin mä ainakin menen syömään." (Räty kommentoi kun häneltä kysyttiin tulevaisuuden suunnitelmia hänen juuri voitettuaan kultamitalin.)