Kasvot väkijoukossa, osa 1

Matkalla kaupunkiin innostuin, kun näin Pietun katsomossa. Kummasti vaan sitä saa energiaa, kun tuttuja kasvoja on kannustamassa. Näillä kohdin Larryn kanssa synkattiin “Dancing in the darkin” HEEEEEEYYYYYYY BABY huutoa biisin lopussa ja se osui nappiin!
Taas tuntui siltä, että jaksaa, jaksaa, jaksaa.. Espalle tultaessa korvissa soi “Santa Claus is Coming to town” ja olis tehnyt kiva kysyä “Onko täällä kilttejä lapsia?”
Olin paikoitellen tuntenut, että Karhu M2:t (näillä on juostu Barcelona, muistaakseni myös Vantaa 07) tuntuvat kuluvan jalkojeni alta. Muutamissa paikoissa asvaltilla ja Espan mukulakivillä tuntui liukkaalta. Kestävätkö nää tossut loppuun asti?
Ensimmäiset merkit hyytymisestä alkoivat jo tuntua. Olin muistaakseni todennut Larrylle, että mä joudun rauhoittamaan vähän vauhtia, ja niin olinkin Forerunnerin mukaan tehnyt jo 21. kilometrin jälkeen. Henkisesti tajusin sen kylläkin myöhemmin.
Paluu Porkkalankadulle alkoi tuntua koivissa. En oikein pysynyt enää Larryn tahdissa. Muutaman kerran huoltopisteiden jälkeen pystyin juoksemaan hänet kiinni, mutta sitten kamelinselkä jossain vaiheessa vaan niksahti. Päätin mennä omaa tahtiani ja lupasin itselleni kävelylenkin kun pääsen Länsiväylän toiselle puolelle.

Kasvot väkijoukossa, osa 2

Jossain täällä kulmilla näin taas tutut kasvot väkijoukossa. Oliko se Rygge? Se moikkaus taas auttoi hetken eteenpäin.
Siinä jossain Lauttasaaren urheilukentän kohdilla tunsin ensimmäiset kramppioireet jaloissa. Ihmeellistä muljahtelua sisäreisissä. Tuliko nyt se kuuluisa noutaja? Jatkoin edelleen juoksua rauhallisesti, ajattelin, että oireet menisivät ohitse.
Kai jonkinlaista kohtalonivaa, että näiden tuntemusten soundtrackina oli “I’m Going Down”.... Ne Born in the USA-biisit, jotka olin koonnut Brucen livekeikan loppuun tarkoituksena muistella “kultaista 80-lukua”, olivat jotenkin vaan sumentuneet korvissani. Ei mitään havaintoa.
Muistini mukaan juoksu naksahti 29. kilometrin kohdalla, mutta Forerunnerin mukaan tämä olisi tapahtunut kuitenkin vasta 32. kilometrin kohdalla. Tunsin hirveitä kramppioireita molemmissa jaloissani.
Olin myös huolissani Karhu M2-tossuistani, joilla olen tainnut juosta jo kolme maratonia. Joissain kohtaa ne tuntuivat todella liukkailta (sateen vuoksi), mutta myös juoksun aikana tuntui, että niistä hävisi kimmoisuus lopullisesti. Olisiko tämä myös ensimmäinen maratoni, jonka aikana juoksen tossuni rikki?

Voi itku ja ihQ-geelit!

Korvissa soi “The River”, jossa Bruce laulaa miehestä joka pani Meerin paksuksi ja minä tässä jossain Länsiväylän tietymillä panin jalkani paskaksi! Oli kyllä vähällä tulla itku. Tähänkö tämä maratoni nyt päättyisi? Voiko keskeneräistä laskea mukaan projektiini “10 ennen kuin täytän 50v”? Miten pitää toimia jalkojen krampatessa? En nähnyt missään huoltojoukkoja tai muuta, joilta kysyä neuvoa. Joitain muita juoksijoita venytteli valopylväitä vasten.
“We went down to the river and into the river we’d dive...” Olin syvällä Brucen biisissä, muistot kulkivat salamana läpi, missä tuotakin on kuunneltu, olin melkein lievän hysterian partaalla ja luovuttamassa, kunnes sain itseäni niskasta kiinni.
Aloin ajatella rationaalisesti. Uusi suunnitelma! Ota pari geeliä! Jatka rauhallisesti kävellen. Ota seuraavalla juomapisteellä loput geelit veden kanssa. Jatka hitaasti juosten!
Ei paljon huvittanut availla sitä juoksutrikoiden vetoketjua. Hirveässä liitassa ja olin varma että kun otan yhden geelin niin avaimet katoaa. Tässä vaiheessa ajattelin että so what, onhan talkkarilla vara-avaimet!
Vetäsin randomina yhden kolmesta, ja se oli jotain vadelma-mansikka-tai-vanilja hybridiä. Siis aivan ihQ makua! Miksi näitä piti pantata 30 kilsaa taskussa? Geeli maistui kuin vesi Saharassa, vaikkei mulla sitä vettä ollutkaan. Gatorade-pullonkin olin juonut loppuun jo pari kilsaa sitten. Kävelin edelleen rauhallisesti, kunnes kuulin erään toimitsijan kannustavat sanat: “Viimeinen mäki menossa ja pian edessä seuraava huoltopiste!” Mies siellä jossain Kaskisaaren tai Lehtisaarentiellä ei tiennyt, miten paljon tuo vaikutti.
Pääsin nylkyttämällä seuraavalle juomapisteelle, nappasin Power Geliä tupla-annoksen, Tropicalia ja Omenaa, ja vetäsin ne ahneesti veden kera. Jalkojen kramppaus oli helpottanut ja yritin jonkinasteista etenemistä.
Siinä hitaasti laahustaessani kuikuilin, miten muilla menee. Ohi meni pari sievää, pienikokoista naista. Olen aina ihmetellyt miten nämä < 170cm naiset sipsuttavat keveästi niin kuin ei mitään. Nämäkin mimmit juoksivat reipasta vauhtia ihan lonkalta vaan ja smalltalkkasivat siinä ohessa:
- Mitens, Jonna (tekaistu nimi), millasii kukkii oot ajatellut ensi kesäks parvekkeelle?
- Jaah, Minna (tekaistu nimi) , enmä tiä ehkä jotain atsaleoita (or whatever..) Melkein odotin, että kohta ne vetää jotkut lattet...